Äkkiä huomaan, että minulla on työyhteisö, vaikka teen omia hommia itseni työllistävänä kirjoittajana.

Wonderland Helsinki -sanapari hyppäsi näytölleni viime keväänä. Soupster Family -ravintoloillaan menestynyt monialayrittäjä Kim Heiniö puuhasi nyt coworking -tilaa.

Tiesin hämärästi, mistä on kyse. Lontoossa, Berliinissä ja jopa Buenos Airesissa olin törmännyt coworking -toimistoihin. Ties mihin katutason liiketiloihin ja jopa kokonaisiin toimistotornitaloihin oli perustettu paikkoja, joihin kuka tahansa läppärillä töitä tekevä voi ostaa oikeuden olla osa työyhteisöä – on sitten sooloartisti tai osa isompaa orkesteria.

Sooloduunari, itsensä työllistäjä, pienyrittäjä… tai ihan vaan freelancer niin kuin on vuosikymmenet määritelty. Minä olin juuri sitä. Tai olen – vaikka yhä enemmän olen alkanut haluta olla jotain muutakin.

”Jotain muuta” tarkoittaa sitä, että vaikka teen silpputyötä eri asiakkaille, lähinnä mediataloille ja kustantajille, haluan ympärilleni muita ihmisiä. Haluan elämääni rytmiä niin, etten kotona työskennellen vello vapaa-ajan houkutusten, viihteen ja velvollisuuksien sekä työtehtävien välisessä hähmässä. Etten venytä töiden aloittamista liian pitkällä aamiais- ja uutishetkellä. Etten venytä työpäivääni siihen, että olen vielä puolilta öin paistattelen tietokoneen loimussa.

Siksi kiinnostuin Wonderland Helsingistä niin, että soitin salibandykentiltä tutulle Kimille saman tien Wonderlandista luettuani – vaikka en tiennyt, mitä coworking oikeastaan tarkoittaakaan.

NYT TIEDÄN PAREMMIN. Coworking, jolle ei ole ilmeisesti keksitty kovinkaan hyvää suomenkielistä korvikesanaa, kuvaa yhteisöllistä työtilaa ja siihen liitettyjä palveluja sekä yhteistoimintoja.

Ei, coworking -tila ei ole pelkkä toimistohotelli. Ei riitä, että on tuoli ja pätkä pöytää mahtavanoloisessa, vaikka kuinka coolissa loft -toimistossa, netti ja oikeus käyttää printteriä.

Kim kertoi tämän minulle heti kesällä. Nyökkäsin, vaikka en tietenkään heti asiaa sisäistänytkään – vapaalle kirjoittajalle tuoli, pöytä ja netti riittävät pitkälle, printteriäkin tarvitsee harvoin.

Mutta minähän janosin näiden lisäksi yhteisöä. Coworking -paikan muodostavat ihmiset, jotka siellä työskentelevät.

”Wonderland work-eat-drink on luovan työn ehdoilla suunniteltu uusi coworking -tila”, lukee nettisivulla. Wonderlandiin on siis haluttu sisällön tuottajia ammattinimikkeen mitä laajimmassa merkityksessä. On kaltaisia yksinyrittäjiä, muutaman työntekijän ja vähän isompiakin toimistoja ja käsittääkseni joidenkin firmojen yksikköjä, jotka ovat olleet siirrettävissä työskentelemään Wonderlandissa.

Mutta on palveluntarjoajan, paikan yrittäjän tehtävä saada tilassa työskentelevät ihmiset kohtaamaan toisensa.

Mitenkähän tuo onnistuu? Sitä mietin etukäteen.

IHMEMAA AUKESI elokuussa. Aloin käydä Wonderlandissa yhtenä ensimmäisten joukossa, kun Vallilan industriaalisti upeaa ratapiha-aluetta helli vielä kuuma kesäilma.

Perusasiat olivat kunnossa heti: tuolit mukavia, pöytätilaa riittävästi ja netti toimi. Tavaroita varten sai oman lukollisen kaapin.

Wonderlandin rakennus on uusi, ja sen huomaa. Vaikka pintoja on jätetty alueen teollisuusromanttiseen henkeen sopivasti käsittelemättä, äänieristys ja ilmastointi toimivat. Sturenkadun autoliikenne viuhkii vieressä, mutta ei häiritse.

Olen käynyt paikalla vaihtelevia pätkiä työpäivistä. Tapaamisia on toki muuallakin ja elokuussa saatoin vielä unohtua puutarhakeinuun kirjoittamaan.

Lokakuussa se ei enää ollut vaihtoehto.

Olen huomannut, että Wonderlandissa saan enemmän aikaan kuin kotona työskennellen – se tavoite on toteutunut. Vaikka nettiin välillä karkaisikin haahuilemaan, pyykkikoneen tyhjentäminen tai täyttäminen eivät onneksi tunge sijaistoiminnoiksi Wonderlandissa.

Päiväni ovat myös alkaneet rytmittyä toivomallani tavalla. Vaikka ajatustyössä ns. vasaran pudottaminen työajan päättyessä on vaikeaa, minulla on alkanut olla myös yhä selkeämmin vapaata aikaa.

Entäpä ne muut ihmiset? Onko työyhteisö alkanut muodostua?

HALLOWEEN PARTY pari viikkoa sitten oli hyvä osoitus siitä, että Wonderlandin työntekijöiden ryhmäytymistä ei ole jätetty satunnaisten kohtaamisten varaan.

Ainakin minä vaeltelen kahvikoneen (ilmaista, laadukasta kahvia – nam) ja päivittäin fiiliksen mukaan vaihtuvan työpisteeni väliä niin ajatuksissani, että olen tervehtinyt ihmisiä hävettävän laiskasti – saati, että olisin saanut esiteltyä itseni ihmisille.

Tulin siis Wonderlandiin hemmoteltevaksi. Ulkoistin jopa sosiaalisista kontakteista huolehtimisen.

Ja kuinka ollakaan, Wonderlandin väki – Nadia, Pepe ja muut – ovat kuin ovatkin täyttäneet ääneen lausumattoman toiveeni. He ovat järjestäneet kerran viikossa (maanantaisin) ilmaisen aamiaisen, jossa syömme enemmän tai vähemmän saman pöydän ääressä. On Waffle Wednesday -luentoja, joissa kohtaamme toisiamme ja kuuntelemme noin puolen tunnin perehdytyksen johonkin aiheeseen, joka koskettanee meistä monia – aiheena on ollut muun muassa ”verkkosivuston hakukoneoptimoinnin prosessit”.

Perjantaisinkin on ollut ohjelmaa käsillä seisonnasta hiilellä piirtämiseen – niihin en ole vielä ehtinyt osallistua. Elämää on toki edelleen Ihmemaan ulkopuolellakin.

Halloween Partyssä me Wonderlandin väki tutustuimme toisiimme vielä paremmin. Kun seuraavana päivänä iltapäivällä kiertelin Wonderlandissa tutut ihmiset olivat vielä tutumpia. Tiesin, että tuo pöydän alla makuuasennossa kirjoittanut kaveri osasi laulaa oodin viinille. Ja tuo toinen pystyi karaokessa räppäämään Missy Elliottin Checkin` For Youn sanatulvan vakuuttavasti niin, että me muut kuuntelimme ällistyneinä emmekä todellakaan räpänneet mukana.

Tuolla taas oli ihan oikea foliohattu päässä naamiaisasuna!

Ja tuo oli pukeutunut – ansaitusti palkinnon arvoisesti – Googlen kartastoksi!

Tervehtimisissämme on nyt eri ulottuvuus kuin aikaisemmin. Alamme olla yhteisö.

Äkkiä huomaan, että minulla on työyhteisö, vaikka teen omia hommia itseni työllistävänä kirjoittajana.

Pasi Kostiainen

Kirjoittaja on Wonderlandissa työskentelevä vapaa kirjoittaja, joka työskentelee toimittajana, tietokirjailijana, käsikirjoittajana ja viestintäyrittäjänä. Hän julkaisee myös Anakonda.fi -sivustoa.

Kuvat: Alexander Horn / Future Film